Katsoin erästä kuvaani ja ihmettelin.
Onko minusta tullut noin totinen. Miksi ? Onko elämän myllerrykset
vienee mukanaan katselemaan tähän maalliseen ja katoavaan. Riipunko
kiinni jossakin sellaisessa, joka katoaa ja tuottaa vain hapannaaman.
Ovatko naurun ja ilon aiheet kadonneet.
Ihan piti tarkistaa kurssia. Sitten luin hassua kirjaa ja olin
tikahtua nauruuni. Nauramisen taito ei ollut mininkään kadonnut.
Sieltä syvältä sisimmästä se pulppusi kuin raikas lähde. Toisen
kerran nauroin unissani niin että heräsin siihen. Ja mikä on
kutkuttavinta, lastenlasten omatekoiset filosofiat elämästä.
Mikä muu saa nauramaan. Ystävän
kanssa aito hulluttelu ja huumorilla höystetty keskustelu. Makeaa on
myös estraditaide, jossa puhdas huumori kutkuttaa sisikuntaa.
Raamattukin sanoo, ilo Herrassa on
meidän väkevyytemme. Se on totta. On eräs ”nimeltämainitsematon”,
joka ei siitä tykkää. Se yrittää saada ihmiset synkkyyden
valtaan ja katsomaan surkeita epäonnistumisiaan tai kantamaan
murheita niin että puserokin painaa tuhat kiloa. Herää. Se on
pajunköyttä jota sulle syötetään. Nakkaa se pihalle ja julista.
Minä iloitsen ja riemuitsen Herrassa, Jumalassa niin kauan kuin
elän. Eikä tämä tarkoita mitään kevytmielistä iloa, vaan ihan
taivaallista iloa. Taivaallinen ilo ei ole pitkänaamaisuutta vaan
leveätä hymyä ja naurun kaikua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti