Tohtori Kankkusen hoivissa

Hyvää huomenta, huikkasi tohtori Kankkusen vastaanottoavustaja. -Täällähän näyttää olevan oikein tiivis tunnelma, jatkoi hän.

Tohtori Kankkusen vastaanoton odotushuone oli täyteen ahtautuneena monenmoisista vaivoista kärsivistä ihmisistä. Oli vyöruusua, hevosepotkaisua, odottavia äitejä, korvakipuisia, lääkärintodistusta hakevia jne..

Tohtori Kankkusen hoivissa oli yli 10000 asukkaan maalaispitäjän ihmiset. Aamulla linja-autot toivat asiakkaat eripuolilta pitäjää kahdeksan yhdeksän tienoilla. Kilpajuoksussa jokainen paineli ovelle päästäkseen sisään ensimmäisenä. Päivä saattoi kulua odotushuoneessa rupatellen, maalaiselämää tuoksuen. Lapsipotilaat otettiin aina enimmäisinä vastaan. Neljän linja-auto vei ihmiset koteihinsa. Apua oli saatu vaivoihin. Tohtori Kankkunen oli luotettava. Kankkunen hoivasi kaikki isällisellä huolenpidolla ja vaikeimmat lähetettiin lähikaupungin keskussairaalaan.

Keski-Uusimaa (22.2.13) kirjoitti, että vain puolet keskiuusimaalaisista käyttää kunnan terveyspalveluja. Artikkelissa aprikoitiin syitä, miksi ihmiset käyttävät yksityispalveluita.

Joskus sitä ihmettelee, että miten nämä nykyajan järjestelmät ovat niin hankalia. Byrokratia jyllää eikä taida tuosta asiakaslähtöisestä prosessimaisesta organisaatiostakaan tulla apua. Meillä on hyvä lääkäri- ja hoitajakoulutus. Koulutetut ihmiset palvelevat voimiensa äärirajoille terveyskeskuksissa. Mikä mättää, että potilaat joutuvat menemään yksityiselle sektorille. Onko liikaa paperihommia tai oikeastaan tietokoneen kanssa muistioiden laatimisia, johon aikaa tuhraantuu. Miten ihmeessä asioiden hoitaminen on saatu näin monimutkaiseksi. Tohtori Kankkunen hoiti maalaispitäjän kymmenen tuhatta asukasta sujuvasti ja väki oli tyytyväistä. Nyt ei riitä mikään, ei lääkärit eikä hoitajat. Kummallista.

Kohtasin tilanteen omalla kohdallani Joulun alla. Sairastuin hurjaan flunssaan. Nenä tukoinen, ääni meni, korvia särki. Sinnitelin aikani taudin kourissa, että kyllä se siitä talttuu. Lopulta päätin soittaa toisen kerran terveyskeskukseen apua saadakseni. Viikkoa aiemmin olin soittanut infoon, jossa ystävällisesti neuvottiin flunssanhoitoon apua. Tein niin. Tauti ei talttunut. Tämän toisen kerran soittaessani päivystykseen päivän kääntyessä iltaan. Hoitaja vastasi, ei sinun kannata nyt tänne tulla. Täällä on ihan hirveä ruuhka tapaturmapotilaita. Soita huomenna omahoitajalle.

En jäänyt odottamaan korvakipuni kanssa, soitin terveyspalveluita tuottavalle yritykselle. Sain ajan ja avun.

Tohtori Kankkusen ajoista on jo kauan ja nyt tuo maalaispitäjä vajaine 4000 asukkaineen on samojen ongelmien kourissa kuin tämä eteläinen ruuhka Suomi. Sairastettiinkohan ennen vähemmän. Varmaan. Sairauskierteethän alkavat jo päiväkodeissa, koska pöpöt tarttuvat lapsesta toiseen nopeasti. On ruuhka Suomen hurjapäät liikenteessä. On alkoholin tuomat ongelmmat. Maailmanmatkaajat tuovat mukaan uudet taudit ja virukset maailmalta. Haasteita on siis toinen toisensa perään.

Tohtori Kankkusen perintö on kantanut pitkään. Kesäasukkaatkin ovat saaneet näihin päiviin asti nopeaa palvelua akuutteihin vaivoihin. Mutta SOTE - uudistuksen peikko pelottelee sielläkin.

Tautivuoteellani minä kaipasin tohtori Kankkusta.

Taideleirillä

Mitä ihmettä mä täällä teen, ihmettelin itsekseni. Edessäni oli siveltimiä, värejä, pahvinen alusta ja sen päällä tyhjä paperi. Olin tullut taideleirille. En ollut piirtänyt tai maalannut sitten kouluvuosien. Mutta sisällä on aina ollut pikkuinen kutina päästä väreillä kuvaamaan jotain.

Taidekurssin ohjaajat tulivat Englannista. Harmooninen Jumalaa ylistävä musiikki soi taustalla. He antoivat pieniä vinkkejä mistä lähteä liikkeele. Kuvaavia sanoja olivat esim. rauha, rakkaus, kevään tuoksu, vesisade, levollisuus jne...

Minä kuulin sanat, pyydä ilmestystä itsellesi Jumalasta. Mitäh ! (Eivät he sellaista kyllä sanoneet, mutta Pyhä Henki kuiskasi sen minulle) Hölmistyin, että ilmestystä itselleni Jumalasta. Eihän sellaista voi maalata. Miten kummassa. En minä osaa muutenkaan mitään maalata. Nämä edelliset tekeleet ovat ihan surkeita.

Aloitin kuitenkin. Värjäsin yläreunaan sinistä, taivasta. Voi, meni liikaa vettä. Yritin kuivattaa talouspaperilla. Vesi valui ja taivas aivankuin satoi. Vetäisin muutaman pilvenhattaran. Maata tietty pitää olla myös. Alareunaan ruskeaa multaa, jokunen heinän varsi. Hm, mitäs tuohon keskelle. Valkoinen paperi tuijotti kalpeana minua. No, suomalaisen koivun minä osaan maalata. Niinpä tein valkokylkisen koivunrungon hopeanhohtoisin pilkuin. Onkos tämä kesä- vai talvikoivu ? Kesä tietty. Aloin vihreällä tupsutella koivunlehtiä sinne tänne.

Yhtäkkiä koin, että Jumalan Pyhä Henki lennähti päälleni. Kysyt mistä tiesin, että se oli Pyhä Henki. On tapahtunut ennenkin ja silloin alkaa tapahtua. Samassa kyyneleet alkoi valua silmistäni.

- Kuinka monta koivunlehteä on yhdessä koivussa, kuului vieno kysymys sisimmässäni. Pystytkö laskemaan. Mitä. Äh, voi en. 

- Kuinkas monta koivunlehteä on kaikissa suomalaisissa koivuissa yhteensä, kuului jatkokysymys. Kyyneleet vuosivat virtanaan. Tuskin näin enää maalaustani. Tupsuttelin koivunlehtiä joka puolelle.

- Niin paljon minä sinua rakastan kuin on yhteensä koivunlehtiä kaikissa suomalaisissa koivuissa. Nyt repesin totaalisesti. Sulin täydellisesti tuohon Jumalan rakkauden hukuttavaan virtaan. Nyyhkytin kuin pieni tyttö ja tuhersin maalaustani eteenpäin. Lopulta sain kyyneleeni kuivattua. Katsoin maalaustani. Voi, mikä maalaus. Niin epätäydellinen ja kuitenkin täynnä rakkautta. Koivunrungosta oli jäljellä pikku nysä. Mitäs siinä vielä oikein on? Aloin nauraa. Pikku koirahan siihen oli ilmestynyt ja häntäkin vipatti iloisesti. Koivunrungon nysä oli muuttunut koiranpennuksi. Voi elämän kevät tätä maalausta. Nauroin ja nauroin. Jumala yllätti vielä iloisesti. Antoi taitamattoman maalajan siveltimen piirrellä niin, että kuvaan mahtui myös koiranpentu. Jumala mursi ja sulatti hyvyydellään täyttäen ilolla. Sellainen on Jumala, Taivaallinen Isämme. Voisiko enää parempaa ilmestystä saada itselleen Jumalasta.

Mistä kaikki alkoi

Kaikki alkoi siitä, kun istuin kaupunginhallituksessa viimeiset kaksi vuotta. Ihmiset alkoivat vihjailla, että sinun on oltava ehdokkaana vuoden 2012 kuntavaaleissa. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että olen jo tehtäväni tällä poliittisella saralla tehnyt. Mutta vaatimusten paine voimistui ja niin hellyin lupautumaan ehdokkaaksi. Ja niinhän siinä kävi, että sisälle lipsahdin kaupunginvaltuustoon. Ja nyt sitten ihmettelen. Niin, et varmaan usko tätä ihmetystäni.
Oikeastaan kaikki on alkanut jo kauan sitten. Ollessani noin yksitoista vuotias, kohtasin elävän Jeesuksen ja annoin Hänelle ohjat koko elämääni. Siihen aikaan Suomessa oli "noottikriisi" vuonna 1960. Meitä pieniä tyttöjä kokoontui viikottaiseen Raamattupiiriin seurakuntatalolle. Noottikriisi saavutti myös meidän sydämet. Olimme polvillamme seurakuntakodin alttarilla, itkimme ja rukoilimme. Jumala Kaikkivaltias, älä anna tulla Suomeen sotaa, ettei isiemme tarvitse lähteä sotimaan. Sen verran ymmärsimme, että sota on kauheaa. Tiesin oman isäni olleen sodassa viisi vuotta. Uskokaa tai älkää. Jumala kuuli pienten tyttöjen rukoukset. Näin minä koen. Sotaa ei tullut ja saimme rauhassa käydä koulua. Isämme ja äitimme saivat turvallisin mielin tehdä työtä kotimaamme hyvinvoinnin eteen.
Vastuunsiemen oman maan puolesta kylvettiin jo silloin sydämeeni, ei ainoastaan rukousta vaan myös työtä yhteistenasioiden hoitamiseen panostamalla siis politiikkaan mukaan.
Eikä tuo kutsu ole himmentynyt vaikka itse luulee sen jo riittäneen. Ihmetys ja kiitollisuus on aitoa. Teen koko sydämestäni työtä Järvenpään kaupungin ja kaupunkilaisten hyväksi. Haasteet ovat valtavat kuntarakenne muutoksen kourissa.  On huoli, miten SOTE-aluetta järjestellään Uudellamaalla. Nouseeko Järvenpäähän kauan odotettu uusi Terveystalo takkuisesta alustaan huolimatta. Kestääkö kaupungintalous taantuman. Ja paljon muita suuria asioita, jotka myllertävät kaupungin sisällä. Onko minulla pääättäjänä mitään mahdollisuuksia oikeasti vaikuttaa vai vyöryykö kaikki vaan vääjäämättömästi ylitseni.
Rukoile ja työtä tee.