Ensimmäiset
kuurankukat maassa. Auringon kilo puiden latvoissa. Ääntelit hiljaa
kopassasi. Silitin poskeasi, hiuksiasi. Olit siinä suloinen poikani ja
niin pieni. Auringon lämpö sulatti kuurankukat. Illan hämy laskeutui
sairaalan ylle. Sinä lähdit. Jäi kyyneleet ja tyhjät vaunut. Vain 16
tuntia viivyit luonamme ja muutit Taivaan Isän helmoihin. Ikuiseen
kirkkauteen. Olemme täällä varjojen maassa. Sinä Johannes luona Herran.
Odotamme näkevämme sinut Johannes, oma poikamme. Tänään 39 vuotta
sitten kuljimme kuoleman laakson kautta uuteen aamuun, jossa ei kuulunut vauvan tuhinaa. Vain tyhjät seinät huokuivat hiljaisuuttaan. Sydän särkyneenä lauloin: "Surun laaksohon Herra sä peltosi teit, itkun alhohon lohduttomaan..." Kunnes tuli päivä, jolloin näin sinusta unta. Tulit ihan vierelleni. Katsoit suurilla sinisillä silmilläsi minua, äitiäsi. Vaaleat kiharat otsallasi, hymyilit niin kirkkaasti. Sanoit vain, äiti.
"Sä surun pyyhit silmistäni pois, kuin totta olla kaunis uni vois.
Mä kesken kiireen hellän hymyn nään, vain siksi vielä uskon elämään.
(Kirkan laulama)
Istuin hengellisessä kokouksessa surun vallassa. Puhumaan nousi nuori nainen. Hän sanoi, että ei tiedä miksi hänen nyt pitää kertoa oma tarinansa menetetystä vauvastaan. Taivaan Isä oli tuonut lohdutuksen murheeseen. "Hänet oli Taivasta varten luotu." Itkin hiljaa ja tuo sama lohdutus valui sydämeeni. Meidänkin Johannes on Taivasta varten luotu.
Ilm.21:4. ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti