Pienet eka- ja tokaluokkalaiset tenttasivat minua ja miestäni. Koulu oli järjestänyt päivän, jossa oppilaat saivat kysellä millaista oli vanhanajan koulussa 1950 ja -60 luvulla. Kysymyksiä sateli laidasta laitaan. Kuinka pitkäkoulumatka oli? Millaista ruokaa oli ? Millaisia koulukirjat olivat. Millaiset vaatteet? Millainen koti jne.
Koulumatkani oli 8 kilometriä läpi synkän metsän jalkaisin tai suksilla. Pelottiko? Pelkoni häivytin laulamalla niin kovaa kuin jaksoin virsiä mm. "Totuuden Henki, johda sinä meitä..." joita opin ekaluokkalaisena. Kun virret oli veisattu, sepitin omia lauluja. Se oli lapsista hauskaa. Kouluruoka oli kotoa laitetut ruisleipäviipaleet vain voita välissä ja maitopullo. Joskus saimme koulun keittolasta makaroonivelliä, jotain luusopantapaista, puuroa. Kirjoina oli vain Aapinen ja laskukirja. Kirjoittamista opeteltiin vihkoon. Ei ollut hienoja työkirjoja. Vaatteet olivat ehkä vanhoista aikuisten vaatteista ommeltuja housuja, nuttuja. Minulla oli kyllä keltakukallisesta kankaasta tehty hieno kouluessu. Koti oli vaatimaton, vedet kannettiin kaivosta. Likavesiämpäri toimi viemärinä, joka kannettiin ulos. Savusauna oli 50 metrin päässä. Puucee pihan perillä navetan yhteydessä. Lelutkin olivat puuleluja, käpyjä ja ehkä mollamaija.
Lopulta vastaukset kuultuaan, joku oppilaista kysyi, että oliko teillä kurjaa? Niin oliko kurjaa. Ei ollut. Eihän muuta osannut edes kaivata. Oli onnellista elää maaseudun helmassa, puhtaan luonnon keskellä, kuunnella linnunlaulua ja sunnuntaiaamuna istua pirtissä kuunnellen radiosta tulevaa Jumalan palvelusta, kirkonmeininkiä kuten sanoimme. Se oli kappale kauneinta elämää. Se oli rakkaan Isänmaan suloinen syli, jossa sai kasvaa. Siitä olen ikikiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti